Making of
– Lihasta, tappamisesta ja etiikasta taiteilijana
Kaakeloituun huoneeseen kävelee mies, joka taluttaa mukanaan ruskeanharmaata hevosta. Mies kuljettaa hevosen keskelle huonetta, rauhoittelee sitä ja ottaa käteensä essun alle työntämänsä veitsen. Hevonen on hiljaa. Pihakatoksesta kantautuvat huoneeseen määkivät, hirnuvat ja huutavat eläinten äänet. Yksi nauta ja kameli odottelevat vuoroaan teurastamon alueella. Kauempana olevien rakennusten luona on aaseja ja hevosia. Aitojen takaa kuuluu lampaiden määkimistä.
Näyttelyni “Silence As a Phrase” aukesi maaliskuun alussa Helsinki Contemporary -galleriassa. Näyttely koostuu valokuvasarjasta Presence (Läsnäolo), animaationa toteutetusta videoteoksesta Silence as a Phrase (Hiljaisuus ilmaisuna) sekä edelliseen liittyvästä Opuntia-suvun kaktuksia ja niissä asuvia kokenillikirvoja esittävästä valokuvasarjasta Melancholy Objects (Melankolian esineet). Näyttelyn kaikkia teoksia yhdistää punainen väri sekä niiden kohteina olleiden eläimen käyttäminen hyödykkeenä ja materiaalina. Presence-sarjan keskeisin teos on valokuva hevosesta, jonka “kasvot” on nyljetty pois. Hevosen loppuruumis on elossa, vitaalinen, jäntevä, kaunis. Musta ori. Hevosen lisäksi sarjaa varten on kuvattu nuori, Suomessa, pientilalla, tilallisen itsensä toimesta lihaksi ja taljaksi teurastettu sonnivasikka.
Presence-sarjan hevostyö on herättänyt keskustelua, joka ei suoranaisesti liity itse teokseen tai siihen liittämiini teksteihin. Avaan tässä tekstissä näyttelyn ja sen yhteyteen asettamieni tekstien ulkopuolella liikkuvan keskustelun keskeisiä teemoja ja merkintöjä kuvauspäiväkirjastani hevostyön taustalla.
Työn lähtökohtana toimii muutaman vuoden takainen “valmislasagneen” liittynyt kohu, jossa elintarvike vedettiin pois markkinoilta, kun sikaa ja nautaa sisältävän tuotepakkauksen lihan joukkoon oli mitä ilmeisemmin virheen kautta päätynyt hevosen lihaa. Työ sai minut kiinnostumaan hevosesta, hevosesta osana ihmisen kulttuuria ja niin hevosen kuin muidenkin eläinten syönnistä.
Katson eläintä, vieraalla kielellä käskyjä toisilleen huutelevia haalaripukuisia miehiä ja äkillisesti hiljaisuuden rikkovaa ääntä, pulppuavaa kohinaa ja litinää, kun hevosen rinnasta ryöppyää purppuraista verta valkoiselle kaakelilattialle. Silloin minä valotan ensimmäisen kuvani. Tumma neste höyryää elämän lämpöä ja huoneen täyttää metallinen hurmeen tuoksu. Hevonen seisoo hetken paikoillaan, kunnes jalat pettävät ja se kaatuu omasta verestään liukkaalle lattialle. Teurastamon ja eläimen kuoleman kautta minä katson itseäni.
Toteuttaakseni teoksen, palkkasin kuvausjärjestelijän. Maksoin elokuvatuotantoja järjestelevälle yhtiölle toimeksiannosta tarjota minulle tilaisuus valokuvata hevosen teurastus. Toimeksiantoon sisältyi kuvauslupien hankkiminen ja pääsy tilanteeseen, jossa teurastamossa teurastettaisiin, nyljettäisiin ja paloteltaisiin hevonen. Pyyntöä erittelin sillä, että halusin tilanteen toteutuvan tavanomaisen teurastustilanteen tavoin siihen tarkoitetussa teurastamossa, mutta nylkemisen tehtävän normaalia tilannetta hitaammin, sillä kuvaamiseni vaatisi luultavasti sitä hieman enemmän aikaa.
Ennen tätä olin käynyt läpi lähes vuoden kestäneen valmistelutyön, jossa koetin löytää ensin tilaisuuden kuvata hevosen teurastus Suomessa. En saanut asiaa järjestymään Suomessa hevosia vastaanottavilla teurastamoilla, enkä edes eläinlääketieteellisessä sairaalassa. Syyt vaihtelivat elintarvikehygieniasta ihmisen eläintä kohtaan tuntemaan rakkauteen kuin yleiseen haluttomuuteen päästää ulkopuolista valokuvaamaan teurastamoille.
Lähetin kyselyjä kuvausmahdollisuuden järjestämisestä ulkomaisille mainos- ja elokuvatuotantoihin sekä elokuvalokaatioiden järjestämiseen erikoistuneille yhtiöille. Tutkin myös mahdollisuuksia ostaa teuraaksi menevä hevonen. Keskustelin asiasta muutaman tuntemani hevosharrastajan kanssa ja punnitsimme taloudellisia mahdollisuuksiani toteuttaa teos Suomessa, mikäli sopiva eläin löytyisi teurastettavaksi ja lihat myytäisiin etukäteen siitä kiinnostuneille ihmisille ja lihakaupoille.
Tämä osoittautui oman aikatauluni ja taloudellisen tilanteeni kannalta mahdottomaksi ideaksi ja päädyin ottamaan uudelleen yhteyttä elokuvatuotantoyhtiöön, joka kertoi Marokossa hevosen lihan syömisen olevan varsin yleistä ja asian järjestyvän vieläpä suhteellisen helposti. Matkustin Marrakechiin ja vierailin teurastamolla sekä hevosen lihan myyntiin erikoistuneissa lihakaupoissa.
Varmaa on se, että minä aiheutin ainakin yhden hevosen kuoleman, mahdollisesti myös toisen. Hevonen oli varattu minua varten. Vaikka hevonen olisi ollut matkalla teurastettavaksi, odottanut vuoroaan jossain lukuisista katoksista ja pilttuista teurastamoalueella, niin minä olin osallinen sinä päivänä ja sinä hetkenä hevosen kuolemaan, sillä teurastaminen suoritettiin ennakkoon sovittuna hetkenä minua varten. Oliko hevonen myös hankittu minua varten? En saanut siihen luotettavaa vastausta, enkä ole selvittänyt asiaa sen tarkemmin, sillä hyväksyin hevosen kuoleman jo aikomukseni kautta ostaa lopetettavaksi tarkoitettu hevonen Suomessa. Ajattelin nytkin vaikuttaneeni hevosen teurastustarpeeseen ja sitä kautta hevosen hankintaan.
Ehdin kuvata vain muutaman minuutin, kun minut ohjataan pois tilasta. Yksi kuvausluvan kopio ei ole saapunut ajoissa perille ja sitä odotellessa tilanne on jo ohi. Seuraavana aamuna tapahtuma toistuu ja pääsen kuvaamaan prosessin loppuun. Katson kuinka pähkinänruskea hevonen vuodattaa verensä lattialle kunnes kaatuu, nyljetään, paloitellaan ja lopulta sen lihat pakataan jälleen valkeisiin muovilaatikoihin.
Aiheutin eläimen kuoleman, mutta en taluttanut sitä tappohuoneeseen, en valinnut yksilöä muiden eläinten joukosta teurastettavaksi, en vastaanottanut kantakirjaa tai ottanut käteeni liekaa laitumella. Toimin kuten keskiverto lihansyöjä, kohtasin anonyymin eläimen, jonka tehtävä oli palvella minua lihana ja hyödykkeenä. Olin tietoinen siitä, että syödäkseen ja sitä kautta teurastuttaakseen eläimiä harva meistä haluaa niihin varta vasten tutustua. Olin teurastamolla se, joka oli antanut tehtävän, käynnistänyt koneen, joka tappaa, pilkkoo, paloittelee. Katsoin asiaa sivusta, valintojeni kautta osallisena, tappajana, syyllisenä, mutta käsiäni likaamatta, epämiellyttävän tehtävän itsestäni sivuun työntäen.
Työn suunnittelua, toimeksiantoa, todistamista ja kuvaamista edelsi yksi kysymys.
Miten erottaisin teurastuksen todistamisen ja kuvaustilanteeseen vaikuttamisen, eli mahdollisuuden siitä, että tilasin eläimen teurastamisen taiteeni vuoksi? En mitenkään. Pidän itseäni eläimen kuoleman aiheuttajana, miellän itseni jopa kuvissani esiintyneiden hevosten ostajaksi, mutta en omistajaksi. Seurasin eläimen lihojen prosessoinnin ja päätymisen lihakaupan tiskiin. Pidin sitä henkilökohtaisesti tärkeänä. Vaikka teurastus järjestettiin vierailupäivänäni minua varten, niin lihansyöjänä halusin lihojen, vuotien ja sisäelimien menevän siihen käyttöön kuin ne olisi teurastamolta menisivät muulloinkin. Halusin rakentaa kuvani mahdollisimman lähellä sitä prosessia jota kuvassani ja kuvaa tehdessäni halusin reflektoida.
Poistuessani huoneesta työntekijä pesee lattian, kuljettaa sisäelimiä ja lihaa sisältävät laatikot ulos. Jossakin oven toisella puolella laatikot lastataan autoon. Lastauslavan äänet sekoittuvat eläinten kiihkeisiin huutoihin. Vastapäisestä ovesta ajetaan sisälle lauma pieniä harmaanvaaleita lampaita, jotka säntäilevät silmät paniikista pullistuneina ympäri huonetta. Täällä jokainen eläin lopetetaan käsin, veitsellä. Ajattelen prosessin eroavan merkittävästi länsimaisen teurastamon järjestelmällisyydestä ja tehokkuudesta. Pakatessani kuvausvaloja autoon teurastamon edessä katson, kuinka huoneen ovet aukeavat lastauslavalle ja kitiseviä kattokiskoja pitkin työnnetään ulos nippu roikkuvia lampaan ruhoja. Tehokasta ja nopeaa kuitenkin.
Lehdistötiedotetta laadittaessa ja ennen näyttelyni avautumista päätin rajata työtäni esittelevästä tekstistä ja ennen avajaisia antamistani haastatteluista ulkopuolelle suuren osan teoksen valmisteluprosessista. Se, että en kerro teoksen syntyprosessista ja kuvauslokaatiosta seikkaperäisesti lyhyessä tiedotteessa tai vielä lyhyemmissä haastatteluissa ennen teosten esille asettamista ei tarkoita sen kieltämistä. Valokuvassa on teurastettu hevonen. Kuva on selkeästi aseteltu ja valaistu. Eläin ei ole ilmestynyt kuvaan tyhjästä. Olen vaikuttanut eläimeen kuolemaan kuvausjärjestelyjen kautta, maksanut sisäänpääsystä teurastamoon. Vaikutan eläimen kuolemaan niin lihansyöntini kuin yhteiskunnassa olemiseni kautta. Teuraaksi kuljetetun ja lihakaupan tiskiin päätyneen eläimen kuolema ei ole murha. Se on hyväksytty teko, mutta se tekee minusta tappajan. Olenko suurempi syyllinen kun kyseessä on hevonen eikä nauta, poro, broileri, kalastamani hauki tai ahven? Olisinko vielä suurempi syyllinen, jos olisin avannut eläimen kaulan itse puukolla?
Teos ei olisi sama ilman valitsemani eläimen ainutlaatuisuutta. 45 miljoonan dollarin arvoinen musta ratsu, Shareef Dancer kuoli 1999. Kuvaamani hevoset olivat marokkolaisia työhevosia, joiden arvo oli täysin mitätön Shareef Dancerin rinnalla. Mutta syötiinkö Shareef Dancer? Tuskin. Ilman Marokkolaisella teurastamolla teurastettua hevosta tai sen lajikumppania teokseni ei olisi ollut sama, eikä myöskään sen ympärillä käytävä keskustelu, johon oman osansa on varmasti antanut virolainen ratsuhevonen, jonka elävän ruumiin yhdistin digitaalisesti vitaalisuutensa menettäneen, kuolemaa peilaavan hevosen ruumiin ylle korostaakseni kasvottoman hevoseni ylväyttä ja ainutlaatuisuutta. Halusin peilata elävän ruumiin kautta hetkeä, jolloin subjekti menettää itsensä ja syntyy kuvassa uudelleen lihana. Liitin kaksi kuvaa yhteen, elämän ja kuoleman. Tästä mainitsen myös näyttelytiedotteessani.
En ole valokuvaa käyttävänä taiteilijana noudattanut koskaan journalistin etiikkaa, koska en ole journalisti vaan valokuvaa käyttävä taiteilija. Olen aikaisemmissa töissäni maksanut pienen esiintymispalkkion kaduilla apinoitaan hihnoissa ja ketjuissa kuljettaville “katutaiteilijoille” ja sitä kautta ohjannut kuvaamaani todellisuutta hetkeksi sivuun kuten nytkin, jotta voisin työskennellä haluamallani tavalla ja esittää näkemykseni todellisuudesta, eikä vain siitä, mikä on todellista. Valokuva ei ole minulle pyhä. Se ei ole koskaan ollut, mutta sitä voi käyttää välineenä rikkomaan sitä mikä on pyhää. Olen rakentanut kuviani toden ja fiktion välimaastossa, korostanut kuvieni teatterimaisuutta. Esteettisyyden tehtävä on vietellä katsojaa luokseen, mutta ei estetisoida teurastusta pois kuvasta, vaan säilyttää dokumentaarisuus esille asetettavan kuvan tyylikeinona. Jos estetisoisin kuviani tai niiden syntyä teosteni myyntiä vauhdittaakseni, olisin valinnut kohteekseni muuta kuin teurastettuja eläimiä.
Miksi sitten olen rajannut kuvan tekoon liittyvän prosessin lehdistötiedotteen ja ennen näyttelyn aukeamista antamieni lyhyiden haastattelujen ulkopuolelle? Nostamalla teosta otsikoivan tiedotetekstin osaksi ennakko-odotuksia teoksesta, minä ohjaisin työn vastaanottajaa etsimään merkityksiä oman kulttuurini ja sen rakenteiden ulkopuolelta ja rajaisin kauemmas mahdollisuutta nähdä teos reflektiona katsojan omasta elinpiiristä ja siinä tapahtuvasta eläinten hyödyntämisestä. Tämä ei tietenkään ole fakta, vaan taiteilijana intentiotani korostava valinta ja ennen näyttelyn avautumista tekemäni oletus, johon minulla on taiteilijana täysi oikeus. Kuvan ensisijaisena tehtävänä on synnyttää uusia maailmoja, peilata uusia todellisuuksia. Taiteilijana minulla on mahdollisuus päättää mitä työkaluja haluan ensimmäisenä tarjota työni luentaan. Tämän tekstin kautta minä kannibalisoin teostani.
Palataan kysymykseen hyväksynkö taiteilijana eläimen tappamisen? Hyväksyn. Mutta tietyillä ehdoilla. Teos käsittelee lihansyöntiä ja eläimen elämän arvottamista. Tämän myös kerron näyttelytiedotteessa. Syön lihaa ja katson teoksen kautta itseäni peiliin. Minulla ei ole tarvetta luoda ympärilleni sankarin kuvaa. Haluaisin edelleenkin toteuttaa hevoskuvan Suomessa tämän jo kuvaamani lisäksi ja olisin valmis hankkimaan sitä varten tarkoitukseen sopivan, jalkansa murtaneen tai muuten haluamallani tavalla lopetettavaksi sopivan hevosen. Heijastelen eläinten kautta ihmisyyttä ja ihmisenä itseäni. Kuva ei ole välttämättä kaunis. Mutta onko taiteen tarkoitus glorifioida tai esittää ehjä kuva tekijästään tai keskittyä esittämään eheyttä maailmasta?
Minulle on ollut tärkeää tietää, että teurastuttamani hevonen on päätynyt lihakaupan tiskiin ja se on myyty pihvinä, paistina, lapana, jauhelihana ja sisäeliminä muiden eläinten ja niiden osien joukossa. Taiteilijana minä olen leikkinyt ruoalla, mutta sitä ei ole heitetty hukkaan. Tämä on henkilökohtainen valinta, jo osa lapsuuden kasvatustani. Mutta se ei tarjoa minulle lihansyöntiä parempaa perustelua eläimen tappamiselle. Lihansyönti ei ole ihmiselle välttämätöntä, kuten ei myöskään eläimen tappaminen taiteen vuoksi. Fokusoin teoksen käsittelemään eläintä ruokana, materiaalina ja hyödykkeenä. En suostu asettamaan teurastusta marginaaliin todellisuutemme ulkopuolelle kulttuuristen tapaerojen vuoksi. Eläinten teurastus ei ole vierasta väkivaltaa, vaan osa omaa elämäämme ja siinä tapahtuvan rakenteellisen ja hyväksytyn väkivallan muoto, jota minä lihansyöjänä aktiivisesti toteutan ja taiteilijana kuvantekemiseni kautta käsittelen.